Stefan Bremerin valokuvanäyttelyssä 6.5.2026

Vanhat Ketut valokuvanäyttelyssä

27 Kettua ja Avecia oli kokoontunut 6. toukokuuta iltapäivällä Hakasalmen huvilan pihalle ja eteistiloihin odottelemaan valokuvaaja Stefan Bremeriä. Hän oli luvannut tulla kertomaan meille näyttelynsä Helsinki by Night kuvista ja öisistä kuvausretkistään. Muutamat kävijät olivat jo aiemmin olleet tutustumassa näyttelyyn, osa juuri ennen esittelyä.

Stefan tuli kello 14 ja show pääsi alkamaan. Minkä esityksen saimmekaan.

Näyttely on ollut auki lokakuusta 2025 alkaen ja jatkuu aina elokuun 2026 loppuun saakka. Meidän käyntiimme mennessä näyttelyssä oli jo ollut 75 000 kävijää, huima määrä.

Steffe kertoi aluksi hieman taustoistaan. Heillä kotonaan on aina ollut valokuvalaboratorio, hänen isänsähän on kuulu valokuvaaja ja kuvajournalisti Caj Bremer. Pikkupoikana Stefan pääsi seuraamaan isänsä työskentelyä heidän pimiöönsä. Siihen salaperäiseen punaoranssiin hämärään, kemikaalien tuoksuun, näkemään kuinka negatiivista ilmestyy kehitteessä kuin taikomalla oikea valokuva. Nuorena hän päätyi oppisopimusreittiä valokuvaajaksi itsekin.

Kun hän oli jo vuosia työskennellyt valokuvaajana, hän halusi syventää ymmärrystään ja taitojaan valokuvauksesta. Opiskelu Taideteollisessa korkeakoulussa (nykyään Aalto-yliopisto) toi tähän ratkaisun. Opettajista hän mainitsi Pentti Sammallahden, Ismo Kajanderin ja Arno Rafael Minkkisen. Tämän nykyisen näyttelyn ensimmäisiä kuvia Stefan kuvasi Taideteollisen korkeakoulun lopputyötä ajatellen. Tärkeä innoittaja oli unkarilais-ranskalainen valokuvaaja Brassaï, joka vaelsi öisin kameroineen Pariisin kaduilla sumuisina ja sateisina öinä. Hänen vuonna 1933 ilmestynyt valokuvakirjansa Paris la Nuit sai Stefanin pohtimaan oman version tekemistä Helsingin yöstä.

Pysähdyimme muutamien kuvien ääreen ja saimme kuulla lennokkaita tarinoita noiden kuvien syntyvaiheista. Helsinki by Night -projektinsa Stefan aloitti kaupungin yömaisemista. Hän hankki isokokoisen 9 × 12 cm:n laakafilmikameran ja järeän jalustan, ja lähti pitkillä valotuksilla kuvaamaan ydinkeskustaa. Parhaita kuvausöitä olivat sumuiset säät, jolloin Hakaniemen torin mukulakivet kiilsivät lamppujen valossa ja ympärillä olevat rakennukset katosivat sumun taakse. Yläilmoista otetut näkymät vaativat hieman luovuutta: hotelleihin Stefan pääsi väittämällä ovimiehille olevansa kuvaamassa Helsingin Sanomille tai kaupunginmuseolle.

Lauttasaaressa silloin asunut ja julkisilla kulkuvälineillä liikkuva Stefan joutui kaupunkikierroksillaan aina kulkemaan Päärautatieaseman kautta. Siellä viikonloppuisin kokoontui monen näköistä nuorta porukkaa – deanareita, fiftareita ja rokkabillyjä – joita 26-vuotias taideopiskelija lähestyi nyt pienillä järjestelmäkameroillaan. Sopeutuakseen joukkoon Stefan hankki nahkarotsin ja kampasi pitkän lettinsä taakse, jottei kävelisi torilla huutomerkkinä. Lehtiä ja poliisia epäileviin kysymyksiin Stefan vastasi: ”En kuvaa. Mä teen omaan piikkiin näyttelyn Stadin nuorista, eikä vain tavallisista nuorista, vaan kiinnostavimmista ja makeimmista nuorista.” Seuraavalla kerralla hän toi mukanaan vedoksia edellisistä kuvauksista, ja näin sai hyväksynnän jatkaa.

Yleensä Stefan aina kysyi luvan ennen kuin kuvasi, mutta joskus oli vain otettava kuva ensin ja kysyttävä lupa myöhemmin. Varsinaisesti lavastettuja kuvat eivät ole, vaikka Stefan myönsikin osaavansa myös ”dramaturgian aakkoset”. Myöhemmin kun hän jatkoi kuvaamistaan klubeilla, joissa ihmiset olivat tulleet näyttäytymään, hän saattoi pyytää hieman parempaan valoon tai paremmalle taustalle.

Saimme kuulla myös vaaratilanteesta, jossa hän oli kuvannut jotain halailevaa nuortaparia, kun joku vieressä ollut oli huutanut, että toi X¤#&ÄX kuvaa teitä. Parin mies oli rynnännyt Stefania kohti ja lyönyt häntä suoraan päin näköä. Nenä verta vuotavana oli nopeasti poistuttava paikalta.

Tuollaisten kokemusten jälkeen rohkeuden kerääminen seuraavaan kertaan vie aikaa.

Nuorten kuvaaminen Steissillä oli muutenkin sen verran rasittavaa puuhaa, että välillä Stefan kaivoi esiin keskikoon rullafilmikameransa, jolla kuvasi 6 × 7 cm filmille, ja lähti kulkemaan rantoja pitkin. Hän harhaili Hietaniemen hautausmaalla, ylitti Hakaniemen torin sumuisella säällä ja laajensi reviiriään uusille kaduille myös sateettomina öinä. Kamera ohjasi kuvaamaan yksityiskohtia ja fragmentteja, joista hän etsi sävyä, joka nivoisi yhteen ihmiset ja kaupungin olemuksen. Tuntui rauhoittavalta kuvata ilman pelkoa siitä, että saisi turpiin.

Muusikoiden kuvaamisen hän aloitti, kun pikkuveli Max houkutteli hänet kameroineen Tavastialle alkuvuonna 1981. Lavalle nousi täysin uusi bändi nimeltä Hanoi Rocks. Seuraavana päivänä Stefan kehitti filmit Kaapelitehtaalla ja sävytti pimiössä kokeilumielessä Hanoi-poikien ihon ruskeaksi – kuvat saivat lisää potkua ja niihin syntyi jotain yliluonnollista. Kun hän näytti kuvat bändin managerille Seppo Vesteriselle, vastaus oli välitön: ”Jumalauta! Nää on just ne kuvat, mitä me tarvitaan! Tästä tulee ekan levyn kansi!” Siitä urkeni monivuotinen ura levykansien tekijänä – Hanoi Rocksin lisäksi muun muassa Sielun Veljille ja monille muille suomalaisartisteille. Työ loppui, kun isot vinyylilevykannet muuttuivat pieniksi CD-koteloiksi. Tämän kauden osaksi käsin värjättyjä mustavalkokuvia on myös näyttelyssä.

Näyttelyssä on esillä myös kuvia Stefanin Creatures of the Night -sarjasta, jonka hän nimesi itse hyvästijätökseen nuoruudelle. 1980-luvun klubeilla hän kuvasi yöeläjiä – naisia ja miehiä, joiden olemuksesta välittyi tunne siitä, että jokin aikakausi on päättymässä. Tässä sarjassa Stefan palasi taas suureen kameraan: kamerana oli vanha 9 × 12 cm:n Linhof Technica, entisajan pressikamera, jolla saattoi ottaa vain yhden kuvan kerrallaan.

Stefanin lennokas esitystapa ja mehukkaat jutut saivat Ketut viihtymään mainiosti. Joka kuvan kohdalla varmasti tarinaa olisi riittänyt koko vierailun ajaksi. Näyttelyn kuvat hän on itse negatiiveistaan skannannut ja tulostanut, lukuun ottamatta suurimpia valokuvatapetteja.

Tässä tekstissä on käytetty lähteinä Wikipedian artikkelia Stefan Bremeristä sekä Stefanin omaa kirjoitusta näyttelyn yhteydessä julkaistusta kirjasta Helsinki by Night. Loistavasti painettu kirja, jonka moni Kettu osti mukaansa – ja sai sen vielä Stefanin omistuskirjoituksella varustettuna.

Kuvat ja teksti: Pentti Kakkori