Kettujen terveystarinoita

TULIKO MINUSTA SOKEA?

 

Maanantai-iltana syyskuun lopulla 2021 katselin televisiosta MOT-ohjelmaa. Yhtä äkkiä oikeaan silmääni ilmestyi harmaa kalvo. Sen läpi näkyi himmeästi televisiotuutu ja osa olohuonettamme. Harmaan kalvon oikeassa alareunassa oli pieni reikä, josta näkyi kunnolla. Pelästyin. Mitä tämä on? Olenko sokeutumassa? Tällaista ei ole koskaan tapahtunut. Yritin räpytellä silmiäni, mutta se ei auttanut. Sanoin vaimolleni, että oikea silmäni on sokea.
                      Hetken aikaa pyörittelin silmiäni ja päätäni eri suuntiin. Kalvo pysyi paikallaan. En tiedä ajankulua, mutta ehkä parin minuutin kuluttua se pieni kirkas reikä alkoi suurentua. Seuraavassa vaiheessa harmaa kalvo oli rajautunut niin, että se peitti puolet näkökentän yläosasta. Alapuoli on muuttunut pieniksi harmaiksi pisteiksi jotka leijailivat edestakaisin. Sitten hiljalleen kalvon reuna alkoi nousta ylöspäin ja ne ”pikselit” häipyä. Viimeisessä vaiheessa peitto oli enää näkökentän vasemmassa ylänurkassa hävitäkseen sitten kokonaan. Näköni oli palautunut.
                      Huh! Mitä ihmettä se oli? Silmälääkärini oli toukokuussa kertonut, että harmaakaihi on tulossa, mutta siihen voi kulua aikaa tai sitten hyvinkin nopeasti. Hän oli myös tehnyt lähetteen mahdollisen glaukooman tutkimisesta silmäklinikan glaukoomaosastolle. Aikaa ei ollut kuulunut. Soitin osastolle elokuussa: Ei aikaa tiedossa. Soitin syyskuussa: ”Meillä on 6000 potilaan jono!”
                      Olematon asiantuntemukseni sanoi, että harmaakaihi tuo ei olisi, mutta miten se glaukooma?
                      Vaimoni taisi ehdottaa lääkäripalveluun soittamista, mutta sanoin, että nythän on kaikki kunnossa. Tosiasiassa huoli oli jäänyt kalvamaan mieltäni. Oikean silmän ympäristössä taisi olla pienin kipu tai paineen tunne. Sanoin, että soitan aamulla klo 8 terveysasemalle, kun palvelu avautuu.

SEURAAVA AAMU

Puhelimeni herätyskello soi 7.55. Valmistauduin puheluun ja tasan klo 8 näppäilin terveysaseman numeron. Automaatti vastasi: ”Soitamme sinulle takaisin tähän numeroon.” Okei. Toivottavasti se ei meni myöhäiseen iltapäivään tai huomiseen, kuten joskus on tapahtunut.
                      Yllätys. Takaisinsoitto tuli jo kymmenen minuutin kuluttua. Kerroin sairaanhoitajalle tarkalleen, mitä oli tapahtunut.
                      - Odota hetki, neuvottelen lääkärin kanssa!
                      Kohta tuli vastaus.
                      - Nyt ei ole vapaata aikaa lääkärille aivan heti. Mene terveysaseman päivystykseen. Siellä tiedetään, että asialla on kiire.
                      Kävin pikapikaa suihkussa, puin päälleni ja lähdin kolmensadan metrin päässä olevalle terveysasemalle.

Jouduin jonkun aikaa odottamaan lääkäriä – toisin en kovin pitkään. Lekuri kuunteli ja tutki. Lopputulos: Ei ole harmaakaihi eikä ehkä glaukoomakaan. Passitus heti Meilahden sairaalan silmäklinikalle tarkempiin tutkimuksiin. Kävelin kotiin, otin auton ja ajoin Meikkuun.

MEILAHDESSA

Silmäklinikan edustan parkkipaikka oli täynnä, mutta juuri sopivasti yksi auto poistui ja sain paikan. Tein parkki-ilmoituksen puhelimella Easy Park´kíin. Maksimiaika taisi olla kaksi tuntia.

Sitten silmäklinikan infossa tein taas selvitykset tilanteesta. Käsittääkseni heillä oli lääkärin tarkka lähete tietokoneella. Ystävällinen naishenkilö kertoi, että heillä on pikajono ja tavallinen jono. Hän yrittää saada minut pikajonoon.
                      Ei se kovin pikainen ollut. Lopulta pääsin alustavaan silmätarkastukseen. Näön tarkkuus yms. Sitten taas odottamaan. Kaikki tuolit oli varattu; istuuduin 25 settiä korkealle lastenjakkaralle. Viimein lääkäri kutsui. Nuori kaunis nainen. Taas samat selvitykset eilisestä tapahtumasta. Oliko jo viides kerta? Tarina oli hioutunut. Sitten tutkittiin silmiä tarkemmin. Laajennustipat silmiin ja odottamaan – samalle jakkaralle. Onneksi oli kirja mukana. Aika kului kohtuu mukavasti. Parkkimaksua jouduin puhelimella jatkamaan.
                      Tutkimukset jatkuivat. Viehättävä lääkäri totesi, että hän epäilee verisuonitukosta silmän pohjassa, hän soittaa neurologisen osaston lääkärille; ei ole aivan selvää onko kyseessä laskimo vain valtimo. Ratkaisu tuli: Minut viedään neurologiselle osastolle. Viedään? Missä se on? Enkö voi ajaa sinne autolla, se on tuossa parkissa?
                      - Sinut viedään pyörätuolilla kellarikäytävien kautta tornisairaalaan. Nyt tulee ajokielto kuukaudeksi.
                      - Mitä minä nyt teen? Enhän voi jättää autoa tuohon. Ja huomenna piti lähteä Keski-Suomeen laittamaan kesämökki talviteloille.
                      - Onko vaimollasi kortti, eikö hän voisi hakea autosi ja sinut?
                      - Ei ole. Nyt pitää soitella. Jos saisin tyttäreni kiinni.
                      - Keski-Suomen matka saa nyt jäädä ainakin kuukaudeksi. Mene aulaan odottamaan. Kohta sinut noudetaan.

 Laitoin lisää parkkiaikaa autooni. Pian tuli mies pyörätuolin kanssa.
                      - Pitääkö minun todella istua tuohon? Enkö voisi kävellä?
                      - Ei, et saa liikkua! Istumaan ja sitten mennään!

Pitkien käytävien jälkeen pääsimme neurologisen osaston päivystykseen. Olikohan kello noin 14.00? Soitin vaimolleni. Hän tuntui olevan kovin huolissaan. Toinen soitto meni tyttärelleni. Hän pääsee töistään klo 15 ja voi tulla hakemaan. Huh! Onneksi hän oli kaupungissa! Sitten taas odoteltiin ja luettiin kirjaa. Jossain vaiheessa minut vietiin sydäntutkimukseen EKG:hen ja takaisin odottelemaan samaan päivystykseen. Seuraavaksi mentiin keuhkokuvaukseen. Odottelua.

Tyttäreni soitti. Hän halusi välttämättä tulla sairaalaan odottelemaan ja seurakseni. Kysyi, olenko syönyt mitään. Voisiko hän tuoda jotain?
                      - Ei tarvitse, ei ole nälkä. Aamulla join nopeasti teetä ja söin pari paahtoleipää ennen tänne lähtöäni.

Taas kulutin aikaa lukemalla. Onneksi kirja oli mielenkiintoinen. Lopulta minut vietiin aivokuvaukseen ja kaulavaltimokuvaukseen. Makuuasennossa minut työnnettiin sellaiseen pönttöön, jossa kamerat kiertelivät yläpuolellani paikkaa vaihtaen. Viipalekuvaus. Sitten kuvattiin kaulavaltimo.
                      - Tämä oli sitten viimeinen tutkimuksesi. Lääkäri tutkii kuvia.
                      - Saanko nyt lähteä kotiin?
                      - Et, lääkäri katselee kuvia ja tulee kertomaan tulokset. Mene odottamaan.

AJOKORTILLINEN SAAPUI

Tyttäreni ilmestyi. Kerroin, mitä kaikkea oli tehty. Juttelimme hänen työtilanteestaan ja kesämökkiongelmista. Kello oli 18.50, kun hän kertoi, että ainakin hänellä on nälkä. Voisi mennä kahvilasta hakemaan vaikka jonkun sämpylän ja juotavaa. Minunkin pitäisi syödä jotain. OK.
                      Hän palasi pian ja kertoi menneensä kahvilaan viime hetkellä, koska se suljettiin klo 19. Syötiin hyvät kinkku- ja juustosämpylät ja juotiin mineraalivedet. Aikaa kului. Olinkohan ymmärtänyt väärin sitä aivokuvauksen hoitajaa. Jos vaikka lääkäri soittaakin kotiin, ja olisin voinut lähteä. Mitähän hän oikein sanoikaan? Pitää mennä tuolta toimistosta kysymään. – Ei kyllä minun pitää odottaa. Talossa on vain kaksi neurokirurgia (!!!). Voi kestää kuulemma pitkäänkin.

Ja sitten vaan odoteltiin. Kello 20 Lääkäri tuli ja kutsui minut toimiston viereiseen huoneeseen. Käytiin pitkä ja perusteellinen keskustelu. Sydän oli ok, jotain pientä tosin, mikä oli jo aiemmissakin tutkimuksissa selvinnyt. Ei akuuttia huolta. Keuhkot kunnossa. Harmaakaihesta ei nyt ollut kyse eikä Glaukoomasta. Silmän verisuonissa oli ollut eilen hetkellinen tukos, se oli nyt hävinnyt eikä se onneksi ollut siirtynyt aivoihin. Aivoinfarktista ei merkkejä.
                      Nyt joudun syömään verenohennuslääkkeitä 100 pillerin kuurin, yhden päivässä. Ja autolla saan ajaa vasta kuukauden kuluttua. Kielto on siltä varalta, jos vaikka tukos uusiutuisi taikka tulisi jotain pahempaa. Minulle tulee silmälääkäritutkimus myöhemmin. Siitä tulee postia.

Kotimatka alkoi. Auto oli tyttärelleni vähän outo, koska hänellä on vuosikausia ollut automaattivaihteinen ajokki. Kotiin kuitenkin pimeässä päästiin minun vähän neuvoessa, milloin vaihdetta käytetään. Kello oli 20.40. Operaatio oli siis alkanut aamulla kello 8.00.

Kolme viikkoa kulunut ja kaikki tuntuisi olevan kunnossa. Muutama päivä sitten sain kirjeen, jossa oli ns. hoitoseteli yksityiselle silmäklinikalle. Vielä ei ole seiltä soittoa kuulunut.

Kiitos HUSsin eriomaiselle palvelulle ja ammattitaitoiselle henkilökunnalle! Ajankulusta ja henkilökunnan määrästä voisi vakavasti keskustella.

Nimimerkki Hyvää Hoitoa Saanut.

 

 

                                              *********************

 

 

NORMAALIN KAIHILEIKKAUKSEN JÄLKEINEN KAUHUNHETKI
4 VUODEN KULUTTUA

Kaihileikkaus on yleisin kirurginen toimenpide Suomessa. Leikkauksessa silmän oma linssi poistetaan ja linssipussiin asennetaan keinolinssi eli tekomykiö.Komplikaatioiden riski on muutaman prosentin luokkaa. Minä kuuluin siihen prosenttiin.

Minulle asennettiin tekomykiö molempiin silmiin 2015, ja leikkaus onnistui hyvin, mutta mieleeni jäi kirurgin sanat ”onpas täällä heiveröiset linssipussit”.

En silloin aavistanut, mitä tuleman piti.
Neljä vuotta myöhemmin vasemmasta silmästä hävisi näkö eräänä aamuna, kun katsoin peiliin ja kauhukseni totesin, että en näe vasemmalla silmällä muuta kuin harmaata eli en näe itseäni 30 cm päässä olevasta peilistä. Mitä hirveää on tapahtunut? Olenko sotkeutumassa, jos toisestakin silmästä menee näkö?
Tilasin ajan terveyskeskuksesta ja menimme vaimoni kanssa tutulle lääkärille, joka antoi lähetteen Hussin klinikalle, siellä oli ruuhkaa. Odotimme kolmisen tuntia. Minulla oli aikaa tutkia tilanteelleni selitystä, ja löytyihän se varsinkin, kun havaitsin, että näen myös vasemmalla silmällä, jos asetan pääni polvien väliin ja katselen vähän aikaa sieltä taaksepäin. Tajusin liikuttaneeni tekomykiötä takaisin paikalleen. Se meni kuitenkin heti takaisin pois paikaltaan, jos nostin pääni pystyyn.

Lääkäri totesi, että heillä näitä heikosta linssipussista irronneita tekomykiöitä kiinnitetään uudestaan mm. värikalvoon ja operoidaan noin 40 kpl vuodessa. Kuukauden päästä oli operaatio ja se meni hyvin. Sain näköni takaisin vasempaan silmään.
Jännitysnäytelmä ei vielä päättynyt siihen, vaan vuoden kuluttua sama toistui nyt oikeassa silmässä. Sama kauhun tunne, mutta hiukan lievempänä, koska oli jo kokemusta hyvin menneestä vasemman silmän leikkauksesta. Jälleen kuukauden jonotus ja leikkaus jälleen onnistui.

              HUS:in silmäklinikan toiminta saa minulta täydet pisteet.

 

Maunu Saarinen

 

                                  *******************

 

KOKEMUKSIA KORONAROKOTUKSESTA!

 

   Olimme koronarokotuksessa 1.2.21 Teukka on 89v. ja minä hänen omaishoitajansa Ellu, 74v., joten me molemmat saimme rokotteet.

   Kävin päivittäin katsomassa Koronasivuilta, koska rokotukset alkavat ja miten voi varata ajan! Omaishoitajat voivat varata ajat vain puhelimitse. Mukana pitää olla päätös omaishoidosta, jolla asian voi todistaa!

    Kävimme Malmin pisteessä, ja kaikki sujui tosi hyvin ja nopeasti! Siellä oli henkilökuntaa, joka ohjasi ja huolehti mm. turvaväleistä sekä sinun voinnistasi rokotuksen jälkeen 15 minuutin ajan. Sitten sai lähteä kotiin, jos mitään muutosta vointiin ei tullut! Rokotuksen jälkeen saimme uudet rokotusajat noin kolmen viikon päähän 24.2.21. 

Meille kummallekaan ei tullut mitään oireita, emme ainakaan mitään huomanneet!

 

HUOMIOITA ROKOTUKSESTA

 

 Rokotuksen saavat myös tänä vuonna 85 täyttävät, joten ei tarvitse olla vielä täyttänyt, jos vain täyttää loppuvuonna! Rokotusväli on muuttunut 12 viikkoon, riippuen rokotteesta.

Nyt kaikki rohkeasti rokotukseen!

Eila Terävä ja Teuvo Berggren

 

Toim. huom:
80 vuotta täyttäneiden rokotusajanvaraus aukeaa tiistaina 9.2.

www.hel.fi/sote/koronarokotus-fi

 

                                             ************

 

KOLMASTOISTA  KOLMATTA

(Kolmiosairaala/Meilahti 13-19.3.2013 / Irmeli Lanners)

 

Mielikuvitus kehräisi tähän alkusanoiksi vaikka mitä aforismeja ja latteuksia, mutta jääkööt!

 

Talvisodan päättymisen kuulaana muistopäivänä 2013 – joka sattuu olemaan myös Kummisetäni muistopäivä  -   minulla oli tarkoitus mennä Karjaan normaaliin keskiviikkojumppaan ja sen jälkeen lounaalle stadiin. Ystäväni Maj-Britt, jonka kanssa käyn jumpassa, oli kuitenkin aivan yllättäen saanut edellisenä päivä sydäninfarktin ja kiidätetty Helsinkiin. Surin kovasti hänen kohtaloaan ja luovuin jumpasta minäkin.

 

Ronnyn kanssa lähdimme ajelemaan Karjaalta itämetropoliin, ja menin klo 15:ksi hyvän Rebecka-ystäväni luo kävellen Meritullinkadulta Tehtaankadulle. Tunsin itseni aivan terveeksi.

 

Herkullisen kalalounaan mittaan (mukana vain hiukan viiniä) sain kolme kertaa puolen tunnin aikana kunnon kakkahädän, ei mitään ripulointia. Samalla alkoi koko rintakehää särkeä, kuin olisi tonni sepeliä rinnan päällä. Syöksyin taksiin, vaikka olisin halunnut kävellä takaisin. Ikinä en ole tuntenut itseäni näin avuttomaksi, aivan outo tunne. Mutta tajusin, että nyt olen kunnolla sairas.

 

Meritullinkadulla Ronny ryhtyi etsimään vanhasta puhelinluettelosta tietoja päivystävistä kotilääkäreistä. Kello oli jotain 17. Hän hädissään soittikin jollekin lääkärille, joka halusi puhua kanssani ja aivan ehdottomasti passittaa Meilahteen, vaikka pidin moista täysin turhana.

 

Otimme taksin Meilahden sairaalaan; taksimies tiesi, minne ajaa, me emme. Emme joutuneet odottamaan edes kauan, jo n.klo 18.30 tehokas naislääkäri tutki ja kertoi meille, että sydäninfarkti kyseessä. Isäni, äitini, äidin äiti ja äidin sisko olivat kaikki menehtyneet siihen. Hän sanoi, että oli hyvä, kun tulimme niin nopeasti ja että siksihän verojakin maksamme. Rintakipuni määräksi sillä hetkellä arvioin numeron 9 asteikolla 0-10. Ensimmäinen lääkitys: nitrosuihke kielen alle.

 

Sen jälkeen Ronny pakotettiin lähtemään, ja minut kiikutettiin sisään systeemiin: tiputus, nitroa suoneen,  verenpaineen mittaus joka 3. minuutti, keuhkokuvaus, sydänfilmit, verikokeita todella paljon. Kardiologiselle osastolle 5A pääsin alustavien tutkimusten jälkeen klo 01. Että sitä tunsi itsensä yksinäiseksi. Rukoilin.

 

Seuraavana aamuna 14.3. olo oli oikeastaan aika hyvä, kiitos mm. nitron. Klo 12 - n. 14.30 en sitten enää tuntenutkaan muuta kuin tuskaa, sillä silloin laitettiin varjoaine ja tehtiin pallolaajennus saman tien. Pollyannana todistelin itselleni, että saan olla hyperkiitollinen näin nopeasta leikkaukseen pääsystä. Mutta ei se auttanut, koska leikkaussali oli hyytävän kylmä ja vetoinen, oli pakko olla aivan precis-täsmälleen samassa asennossa koko ajan.


Vaijerin työntö sydämeen todella tuntui. Vaijerin jatkuva vaihto = salamavauhtia vetäminen pois sydämestä, ja uutta sisään, oli kamalaa.


Pysyvä pahoinvointi.


Paikalla olevat neljä nuortamiestä pulisivat koko ajan englantia, mihin keskusteluun osallistuinkin.

Em. henkilöt eivät innostuneet, kun ihmettelin, miksi ei narkoosilääkäri ollut paikalla.

Olin tippua laverilta. Hampaat kalisivat pahasti, voihkin hiljaa, tunsin siirtyneeni keskiajan kidutuskammioon....

 

Leikkauksen aikana lääkäri kehotti minua katsomaan monitoria ja kuvan vasemmalla puolella näkyvää suonikiehkuraa, jonka hän nyt suoristi. Olikohan nollamutkalla ollut suoni rintakehäni vasemmalla vai oikealla puolella? Olin typertynyt nähdessäni tämän kummallisen käkkyräisen suonimuodostelman. Pienestä on ihmiselämä kiinni.

 

Myöhemmin osastolla kyseenalaistin varmaan ainoana potilaana ikinä lääkärille pallolaajennuksen  leikkausprosessin. On kuulemma helpompaa, kun ei ole narkoosia. Helpompaa potilaalle?? Tammisaaren sairaalan polvitoimenpiteissä narkoosilääkäriä tarvitaan, ja kaikki sujuu kivuttomasti. Sydämen ollessa kyseessä tilanne on kuulemma verisuonien takia toinen, minkä jotenkin yritän ymmärtää.

 

Kysymys: miksi alhaisen kipukynnyksen omaavalle potilaalle annetaan niin vähän puudutusta? Voisiko sitä lisätä jälkikäteen? Ja kumpi on kivuliaampaa, sisäänmeno ranteesta tai nivusista? Nyt se tehtiin (ujoudestani johtuen, vrt. edellä mainitut 4 kundia) ranteesta.  -  Lisäksi Maj-Britt viivähti edellisenä päivänä täysin samanlaisessa pallolaajennusleikkauksessa, samassa paikassa: ei palelemista, ei tuskia, paitsi käsi hyvin kipeä yhä. Pienen gallup-kierroksen jälkeen totesin, että kukaan ei ole kuullutkaan pallolaajennusleikkauksen kivuliaisuudesta.

 

Leikkaussalin kylmyydestä johtuen sain korkean senkan, CRPn ja myös kuumeen, mikä pahasti esti kotiin pääsyn. Verenpaine oli hyvin alhaalla kuten aina, ja alapaineeni on harvoin yli 50.  Silti: Kolmiosairaalahan on kuin viiden tähden hotelli, ja kolme vaihtuvaa huonetoveriani myös edesauttoivat viihtymistä, ihan totta! Verikokeita otettiin varmaan 150 kpl koko viikon aikana, ja muut kokeet päälle. Ei-kulunut fakta: on lottovoitto syntyä juuri Suomeen (eikä esim. USAhan)!

 

Tiistaina 19.3. kotiutus, ja ajattelin hyvin pärjääväni yksin matkalla ratikalla Meilahdesta apteekin kautta Kruununhakaan. On todella vaikeaa uskoa olevansa loppuelämänsä sairas ja lääkekuureilla, lähtiessäni sairaalasta se ei vieläkään ollut mennyt kalloon. Olin pyörtyä Mannerheimintie 5:n apteekkiin ja kahdesti jouduin juoksemaan Stockmannille isolle hädälle (sorry avomielisyyteni). Lääkemäärä, 8 kpl, oli farmaseutille työlästä selvittää, kun asiakas ei ollut pysyä pystyssä. Ainoana ilonaiheena oli epikriisimerkintä ajalta 13.3.2013: perusterve.

 

Rakentava loppuyhteenveto??  Eino Leinon runo ”Oi, kiitos sa Luojani armollinen”, sävel Oskar

Merikanto. Kiitos Suomen lääketieteelle, alan tutkijoille ja terveydenhoitohenkilökunnalle! Paljon on edistytty vuodesta 1955, jolloin nuorehko isäni sai sydäninfarktissaan lääkkeeksi vain nitroa, lepoa sekä upouutta verenohennuslääkettä. Hän lojui tuolloin 6 viikkoa Turun lääninsairaalassa eikä saanut nousta sairaalapedistään edes käytävään kävelemään.

 

 

Irmeli Lanners

immy.lanners@brev.fi