Kettujen terveystarinoita

Maunu Saarinen on lähettänyt ensimmäisen kertomuksen Kettujen terveystarinoihin. Kiitos!

 

NORMAALIN KAIHILEIKKAUKSEN JÄLKEINEN KAUHUNHETKI
4 VUODEN KULUTTUA

Kaihileikkaus on yleisin kirurginen toimenpide Suomessa. Leikkauksessa silmän oma linssi poistetaan ja linssipussiin asennetaan keinolinssi eli tekomykiö.Komplikaatioiden riski on muutaman prosentin luokkaa. Minä kuuluin siihen prosenttiin.

Minulle asennettiin tekomykiö molempiin silmiin 2015, ja leikkaus onnistui hyvin, mutta mieleeni jäi kirurgin sanat ”onpas täällä heiveröiset linssipussit”.

En silloin aavistanut, mitä tuleman piti.
Neljä vuotta myöhemmin vasemmasta silmästä hävisi näkö eräänä aamuna, kun katsoin peiliin ja kauhukseni totesin, että en näe vasemmalla silmällä muuta kuin harmaata eli en näe itseäni 30 cm päässä olevasta peilistä. Mitä hirveää on tapahtunut? Olenko sotkeutumassa, jos toisestakin silmästä menee näkö?
Tilasin ajan terveyskeskuksesta ja menimme vaimoni kanssa tutulle lääkärille, joka antoi lähetteen Hussin klinikalle, siellä oli ruuhkaa. Odotimme kolmisen tuntia. Minulla oli aikaa tutkia tilanteelleni selitystä, ja löytyihän se varsinkin, kun havaitsin, että näen myös vasemmalla silmällä, jos asetan pääni polvien väliin ja katselen vähän aikaa sieltä taaksepäin. Tajusin liikuttaneeni tekomykiötä takaisin paikalleen. Se meni kuitenkin heti takaisin pois paikaltaan, jos nostin pääni pystyyn.

Lääkäri totesi, että heillä näitä heikosta linssipussista irronneita tekomykiöitä kiinnitetään uudestaan mm. värikalvoon ja operoidaan noin 40 kpl vuodessa. Kuukauden päästä oli operaatio ja se meni hyvin. Sain näköni takaisin vasempaan silmään.
Jännitysnäytelmä ei vielä päättynyt siihen, vaan vuoden kuluttua sama toistui nyt oikeassa silmässä. Sama kauhun tunne, mutta hiukan lievempänä, koska oli jo kokemusta hyvin menneestä vasemman silmän leikkauksesta. Jälleen kuukauden jonotus ja leikkaus jälleen onnistui.

              HUS:in silmäklinikan toiminta saa minulta täydet pisteet.

 

Maunu Saarinen

 

                                  *******************

 

KOKEMUKSIA KORONAROKOTUKSESTA!

 

   Olimme koronarokotuksessa 1.2.21 Teukka on 89v. ja minä hänen omaishoitajansa Ellu, 74v., joten me molemmat saimme rokotteet.

   Kävin päivittäin katsomassa Koronasivuilta, koska rokotukset alkavat ja miten voi varata ajan! Omaishoitajat voivat varata ajat vain puhelimitse. Mukana pitää olla päätös omaishoidosta, jolla asian voi todistaa!

    Kävimme Malmin pisteessä, ja kaikki sujui tosi hyvin ja nopeasti! Siellä oli henkilökuntaa, joka ohjasi ja huolehti mm. turvaväleistä sekä sinun voinnistasi rokotuksen jälkeen 15 minuutin ajan. Sitten sai lähteä kotiin, jos mitään muutosta vointiin ei tullut! Rokotuksen jälkeen saimme uudet rokotusajat noin kolmen viikon päähän 24.2.21. 

Meille kummallekaan ei tullut mitään oireita, emme ainakaan mitään huomanneet!

 

HUOMIOITA ROKOTUKSESTA

 

 Rokotuksen saavat myös tänä vuonna 85 täyttävät, joten ei tarvitse olla vielä täyttänyt, jos vain täyttää loppuvuonna! Rokotusväli on muuttunut 12 viikkoon, riippuen rokotteesta.

Nyt kaikki rohkeasti rokotukseen!

Eila Terävä ja Teuvo Berggren

 

Toim. huom:
80 vuotta täyttäneiden rokotusajanvaraus aukeaa tiistaina 9.2.

www.hel.fi/sote/koronarokotus-fi

 

                                             ************

 

KOLMASTOISTA  KOLMATTA

(Kolmiosairaala/Meilahti 13-19.3.2013 / Irmeli Lanners)

 

Mielikuvitus kehräisi tähän alkusanoiksi vaikka mitä aforismeja ja latteuksia, mutta jääkööt!

 

Talvisodan päättymisen kuulaana muistopäivänä 2013 – joka sattuu olemaan myös Kummisetäni muistopäivä  -   minulla oli tarkoitus mennä Karjaan normaaliin keskiviikkojumppaan ja sen jälkeen lounaalle stadiin. Ystäväni Maj-Britt, jonka kanssa käyn jumpassa, oli kuitenkin aivan yllättäen saanut edellisenä päivä sydäninfarktin ja kiidätetty Helsinkiin. Surin kovasti hänen kohtaloaan ja luovuin jumpasta minäkin.

 

Ronnyn kanssa lähdimme ajelemaan Karjaalta itämetropoliin, ja menin klo 15:ksi hyvän Rebecka-ystäväni luo kävellen Meritullinkadulta Tehtaankadulle. Tunsin itseni aivan terveeksi.

 

Herkullisen kalalounaan mittaan (mukana vain hiukan viiniä) sain kolme kertaa puolen tunnin aikana kunnon kakkahädän, ei mitään ripulointia. Samalla alkoi koko rintakehää särkeä, kuin olisi tonni sepeliä rinnan päällä. Syöksyin taksiin, vaikka olisin halunnut kävellä takaisin. Ikinä en ole tuntenut itseäni näin avuttomaksi, aivan outo tunne. Mutta tajusin, että nyt olen kunnolla sairas.

 

Meritullinkadulla Ronny ryhtyi etsimään vanhasta puhelinluettelosta tietoja päivystävistä kotilääkäreistä. Kello oli jotain 17. Hän hädissään soittikin jollekin lääkärille, joka halusi puhua kanssani ja aivan ehdottomasti passittaa Meilahteen, vaikka pidin moista täysin turhana.

 

Otimme taksin Meilahden sairaalaan; taksimies tiesi, minne ajaa, me emme. Emme joutuneet odottamaan edes kauan, jo n.klo 18.30 tehokas naislääkäri tutki ja kertoi meille, että sydäninfarkti kyseessä. Isäni, äitini, äidin äiti ja äidin sisko olivat kaikki menehtyneet siihen. Hän sanoi, että oli hyvä, kun tulimme niin nopeasti ja että siksihän verojakin maksamme. Rintakipuni määräksi sillä hetkellä arvioin numeron 9 asteikolla 0-10. Ensimmäinen lääkitys: nitrosuihke kielen alle.

 

Sen jälkeen Ronny pakotettiin lähtemään, ja minut kiikutettiin sisään systeemiin: tiputus, nitroa suoneen,  verenpaineen mittaus joka 3. minuutti, keuhkokuvaus, sydänfilmit, verikokeita todella paljon. Kardiologiselle osastolle 5A pääsin alustavien tutkimusten jälkeen klo 01. Että sitä tunsi itsensä yksinäiseksi. Rukoilin.

 

Seuraavana aamuna 14.3. olo oli oikeastaan aika hyvä, kiitos mm. nitron. Klo 12 - n. 14.30 en sitten enää tuntenutkaan muuta kuin tuskaa, sillä silloin laitettiin varjoaine ja tehtiin pallolaajennus saman tien. Pollyannana todistelin itselleni, että saan olla hyperkiitollinen näin nopeasta leikkaukseen pääsystä. Mutta ei se auttanut, koska leikkaussali oli hyytävän kylmä ja vetoinen, oli pakko olla aivan precis-täsmälleen samassa asennossa koko ajan.


Vaijerin työntö sydämeen todella tuntui. Vaijerin jatkuva vaihto = salamavauhtia vetäminen pois sydämestä, ja uutta sisään, oli kamalaa.


Pysyvä pahoinvointi.


Paikalla olevat neljä nuortamiestä pulisivat koko ajan englantia, mihin keskusteluun osallistuinkin.

Em. henkilöt eivät innostuneet, kun ihmettelin, miksi ei narkoosilääkäri ollut paikalla.

Olin tippua laverilta. Hampaat kalisivat pahasti, voihkin hiljaa, tunsin siirtyneeni keskiajan kidutuskammioon....

 

Leikkauksen aikana lääkäri kehotti minua katsomaan monitoria ja kuvan vasemmalla puolella näkyvää suonikiehkuraa, jonka hän nyt suoristi. Olikohan nollamutkalla ollut suoni rintakehäni vasemmalla vai oikealla puolella? Olin typertynyt nähdessäni tämän kummallisen käkkyräisen suonimuodostelman. Pienestä on ihmiselämä kiinni.

 

Myöhemmin osastolla kyseenalaistin varmaan ainoana potilaana ikinä lääkärille pallolaajennuksen  leikkausprosessin. On kuulemma helpompaa, kun ei ole narkoosia. Helpompaa potilaalle?? Tammisaaren sairaalan polvitoimenpiteissä narkoosilääkäriä tarvitaan, ja kaikki sujuu kivuttomasti. Sydämen ollessa kyseessä tilanne on kuulemma verisuonien takia toinen, minkä jotenkin yritän ymmärtää.

 

Kysymys: miksi alhaisen kipukynnyksen omaavalle potilaalle annetaan niin vähän puudutusta? Voisiko sitä lisätä jälkikäteen? Ja kumpi on kivuliaampaa, sisäänmeno ranteesta tai nivusista? Nyt se tehtiin (ujoudestani johtuen, vrt. edellä mainitut 4 kundia) ranteesta.  -  Lisäksi Maj-Britt viivähti edellisenä päivänä täysin samanlaisessa pallolaajennusleikkauksessa, samassa paikassa: ei palelemista, ei tuskia, paitsi käsi hyvin kipeä yhä. Pienen gallup-kierroksen jälkeen totesin, että kukaan ei ole kuullutkaan pallolaajennusleikkauksen kivuliaisuudesta.

 

Leikkaussalin kylmyydestä johtuen sain korkean senkan, CRPn ja myös kuumeen, mikä pahasti esti kotiin pääsyn. Verenpaine oli hyvin alhaalla kuten aina, ja alapaineeni on harvoin yli 50.  Silti: Kolmiosairaalahan on kuin viiden tähden hotelli, ja kolme vaihtuvaa huonetoveriani myös edesauttoivat viihtymistä, ihan totta! Verikokeita otettiin varmaan 150 kpl koko viikon aikana, ja muut kokeet päälle. Ei-kulunut fakta: on lottovoitto syntyä juuri Suomeen (eikä esim. USAhan)!

 

Tiistaina 19.3. kotiutus, ja ajattelin hyvin pärjääväni yksin matkalla ratikalla Meilahdesta apteekin kautta Kruununhakaan. On todella vaikeaa uskoa olevansa loppuelämänsä sairas ja lääkekuureilla, lähtiessäni sairaalasta se ei vieläkään ollut mennyt kalloon. Olin pyörtyä Mannerheimintie 5:n apteekkiin ja kahdesti jouduin juoksemaan Stockmannille isolle hädälle (sorry avomielisyyteni). Lääkemäärä, 8 kpl, oli farmaseutille työlästä selvittää, kun asiakas ei ollut pysyä pystyssä. Ainoana ilonaiheena oli epikriisimerkintä ajalta 13.3.2013: perusterve.

 

Rakentava loppuyhteenveto??  Eino Leinon runo ”Oi, kiitos sa Luojani armollinen”, sävel Oskar

Merikanto. Kiitos Suomen lääketieteelle, alan tutkijoille ja terveydenhoitohenkilökunnalle! Paljon on edistytty vuodesta 1955, jolloin nuorehko isäni sai sydäninfarktissaan lääkkeeksi vain nitroa, lepoa sekä upouutta verenohennuslääkettä. Hän lojui tuolloin 6 viikkoa Turun lääninsairaalassa eikä saanut nousta sairaalapedistään edes käytävään kävelemään.

 

 

Irmeli Lanners

immy.lanners@brev.fi